Minä vs. Minä

Viimeaikoina olen pohtinut paljon aihetta "minäkuva". Minulle ihmisessä on tärkeämpää sisäinen kauneus, ei se onko ihminen viimeisen päälle treenattu tai tuunattu. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, kauniin kuoren alla voi olla höttöä sisällä. Toivon etten anna itsestäni juuri tälläistä kuvaa kenellekään, blogissa on kuvia muuttuneesta vartalosta, peilin kautta otettuja kuvia jne..., helposti ulkopuolinen voi muodostaa kuvan, "pinnallinen akka tuokin, kuvailee itseään, pah!", ihminen joka ei tunne minua, ei tiedä miten asioista ajattelen, miten sisälläni tunnen. 

Haluan näyttää itselleni että pystyn, perhana minähän voitan pelkoni ja olen joskus vielä siellä lavalla! Kilpailuhenkisyyttä on pakko olla, ja myönnettäköön että kilpailija itsessäni nostaa pikkuhiljaa päätään. Yhä edelleen pidän itseäni itseni pahimpana kilpailija, minä vs. minä! Kilpailen itseni kanssa, en muita vastaan. Ihmisenä olen muita kannustava. Jos joskus siellä lavan takana olen, ei se perusluonne muutu, ei minusta saa tyttöä joka piikittelee muiden kuntoa pönkittääkseen omaa etuaan. Minä olen se joka tsemppaa muita, antaa kannustavaa palautetta. Uskoa itseensä on silti oltava, jos ei usko itse itseensä, kuka muukaan niin tekisi?

Olen parhaani mukaan yrittänyt kehittää stressinsietokykyäni, omaan silmään ihan kohtalaisin tuloksin. Huono stressinsietokyky on aina ollut oma heikkolenkkini, huonon itsetunnon ohella, huono yhdistelmä! Kun ottaa pienistäkin vastoinkäymisistä ja mokailuista valtavat paineet, syyllistää itsensä maanrakoon ja murehtii vielä mitä muut ajattelevat, eihän se hyvää pienelle ihmiselle tee. Viimeisen vuoden aikaisesta kehityksestä olen perhanan ylpeä, ja ei, en tarkoita nyt muuttunutta vartaloa, vaan sitä muutosta mitä tuolla pääkopassa on tapahtunut. Hittojako siitä mitä ne muut ajattelevat, nauran itselleni, nostan leuan pystyyn ja jatkan kohti uusia pettymyksiä :D Varmasti löytyy niitä jotka nauravat minulle seläntakana, mutta tärkeintä ovatkin ne jotka nauravat kanssani <3 Kyllä siellä tunnelin päässä on aina valoa!  

Viime postauksessani sivusin syömähäiriö aihetta. Minun on vieläkin helpompi kirjoitta kuin puhua aiheesta. Keskustelin vähän aikaa sitten bulimiasta erään ihanan ihmisen kanssa, jolla samaa taustaa. Oikeastaan vasta tämän keskustelun aikana jotain löi vasten kasvojani, hei, mähän olen parantunut, mä pystyin puhumaan aiheesta! Jos tunnistat itsesi, niin kiitos tästä keskustelusta, olet ihana, keskustelu oli minulle tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan <3 Juuri omien kokemusteni kautta olen varovainen, kirjoitanko täällä blogissa esim. tarkkoja ruokamääriä mitä itse söin dieetillä, ottaako joku ne ohjeet laihdutustarkoitukseen, dieetti jää päälle jne. Itse koen vasta nyt, kaiken nuoruuteni ruokasähläilyn jälkeen, olevani valmis tähän. "Massakaudella" en koe huonoa omaatuntoa jos ruokailu välillä lipsuu, jos syön ylimääräisen kiinalaisaterian, so what! Jos jäisin pohtimaan asiaa ja saisin morkkiksia, olisi se minulle merkki: "nyt lähtee lapasesta, pakkia pakkia!" Välidieetin aivan kuin joskus tulevaisuudessa kisadieetin vedän grammalleen listan mukaan, mutta se on eri asia, se kestää vain määrätyn ajan, sitten se on loppu, palataan taas isompikaloriseen ruokamäärään. Pakko myöntää että vallalla oleva "fitnessbuumi" pelottaa, lähinnä syömähäiriöiden kannalta. Vedetään tiukalla aikataululla todella tiukkoja dieettejä, mutta mitä sen dieetin jälkeen, kauhun tasapaino? Osataanko palata "normiruokailuun" vai ahmitaanko kaksin käsin mättöruokaa, sitä mistä dieetillä haaveiltiin? Vai onko mahdollista että kiristely jää "päälle", kun kisakireys on saavutettu, raaskitaanko siitä luopua? Ovatko kaikki valmiita tähän? Vasta nyt voin rehellisesti sanoa: Minä olen! Mutta se vaati erehdyksen kautta oppimista, vaikeitakin aikoja, kolkytä vuotta elämänkokemusta :)

Näiden kuvien jälkeen on tahkottu lihaa tällä hetkellä 7,5 kuukautta. Huomatkaa, selkä ei aukea, vedän sen suppuun, hitokseen vaikeaa :) 

Yhteistreenejä sovittaessa pyysin Johannalta kuntostekkausta. Tiistaina se odottaa. Ensin tunti rääkkiä olkapäille ja sen jälkeen Johannan valvova silmä vs. minun fysiikkani :) Luotan täysin "koutsini" arvioon kunnosta, riittääkö se fysiikka, kisahaave ja motivaatio puskea vaikka seinästä läpi on kovempi kuin koskaan, mutta palataan kommentteihin :)